Pienoismallit.net

Olen käyttänyt jo vuosia Chopper ykköstä - kakkosen hankin heti, kun se tuli markkinoille. Kakkosversio on tarkkuudeltaan huomattavasti parempi. Paremmuus on saavuttu ennen kaikkea leikkuuvarren laakeroinnissa. Kakkosen varsi on käytännössä välyksetön, kun taas ykköstä käytettäessä varsi piti muistaa kohdistaa aina toiseen laitaan lotinoiden vuoksi. Leikkuuterä on teollisuusterä - huomattavasti kovempi kuin partakoneen terä. Koska leikkaaminen tapahtuu murtamalla, niin partakoneen terä tuskin toimisi taipumatta. Parhaimmillaan Chopper on, kun pätkitään ohuita muovisuiroja tai puurimoja. Kun katkaistavan riman ainevahvuus on millimetrin luokkaa, näkyy jo murtamiseen perustuvan leikkausmenetelmän epätarkkuus: leikkauspinta murtuu usein vinoon ja useinmiten vielä satunnaisesti joko oikealle tai vasemmalle - ilmeisesti kovakin terä taipuu lopulta sivusuunnassa. Itse olenkin kaivannut Chopperin rinnalle pienellä katkaisulaikalla varustettua pienikokosta jiirisahauslaitetta, jonka vielä jossain vaiheessa hankin. Tällä voisi hoitaa myös messinkitankojen pätkimisen.

Noin yleisesti ottaen North West Short Linen tuotteiden hinta-laatu-suhde on enemmän kuin kohdallaan. Höyryvetureiden rakentajien keskuudessa puljun työkaluista tunnetuimpia lienevät kampirattaiden tahdistaja sekä pyöräkertojen purkamiseen ja kokoamiseen tarvittava ulosvetäjä - niin ja tietenkin niittausjäljitelmiä peltiin ja/tai muoviin tuottava Rivetter, joka lienee legendaarinen työkalu syöttöruuveilla varustetuine pöytineen. Tunnetuimpia kuitenkin taivat olla puljun laadukkaat vetureiden ja vaunujen pyöräkerrat, vaihteistot ja hammasrattaat.

J Pokki kirjoitti:

Okei, joitakin vastauksia:
-Tilasin tuon maksimikokoisen arkin, mutta olen sittemmin kuullut hintojen nousseen aavistuksen joten kannattaa kysyä uusi hinta tuolle ennen laskemista. Käytin annettua tilaa melko avokätisesti, ja Eduardilla oli sitten tiivistetty arkin layouttia lyhentämällä kiinnityskohtia jne.
-Käyttämäni vahvuudet olivat 0,2 ja 0,5 joista jälkimmäinen juuri vahvojen kohokuvioiden tekoa varten
-En tiedä sanoa varmaksi tuota syövytystapaa, mutta tuo mainitsemasi kannas löytyy paksumman arkin osista. Ei ole mahdotonta, etteikö tehtaalla olisi tehty kääntöpuolen filmit toimittamistani tiedostoista: Itse en toimittanut kuin yksipuoleiset kuvat.
-Materiaali: Tuossa onkin tullut ajatusvirhe jonka onneksi huomasit. Kirjoitin juttua jo ennen osien saamista ja sähköpostissa keskusteltu brass oli epähuomiossa suomentunut pronssiksi (bronze). Korjataanpa se tekstiin.

Kiitokset vastauksista. Tarkoitus on kokeilla valmistajalaattoja helpommilla osilla, miten hemmot duunia tekevät.

Luonnollista olisikin, että 0,2 mm:n levy on tehty yhdeltä puolelta läpisyövytettynä ja 0,5 mm:n levy kahdelta puolelta. Kun kerran toimitit syövyttäjälle Corel-tiedoston, niin siitähän on helppo tulostaa kaksi filmiä pelkästään piirroksesi väreillä kikkailemalla. Itse käytän pinta- ja pohjafilmin tulostamiseen yksinkertaisesti ohjelman värierotteluominaisuutta. Piirroksissani on käytössä vain kaksi CMYK-väriä: 100% keltainen on pintasyövytys levyn päältä puoliväliin, 100% magenta on pintasyövytys levyn alta puoliväliin. 100% keltainen + 100% magenta on levy, joka ei syöyvy lainkaan. Valkoiset alueet taas ovat yhtä kuin syövytys läpi. Tällaisesta Corel-tiedosta syntyy automaattisesti kaksi filmiä, kun tulostusvaiheessa valitaan värierottelu. Yhtä lailla tulostaja voi kääntää jo tulostettaessa filmit negatiiveiksi tai positiiveiksi sen mukaan kumpaa peltien valotustapaa hän käyttää. Idea on siis sama kuin kirjapainojen offset-peltejä valotettaessa: jotkut käyttävät negatiivipeltejä, jotkut positiivipeltejä - ja filmit tämän mukaisesti. Tässä on vielä se riemu, että ei tarvitse kikkailla tasoilla tai piirtää ylä- ja alapuolisia osia erikseen - kaikki tarvittava data on samassa piirroksessa.

Osien tiivistäminen on luonnollista varsinkin silloin, jos piirtäjä on piirtänyt turhan leveät läpisyöpyvät alueet. Mitä enemmän läpisyövytettävää on, sitä hitaampi prosessi on ja sitä vaikeampi on hallita sivuttaissyöpymistä - eli mitä kauemmin levy joutuu olemaan litkussa, sitä enemmän kohokuviot syöpyvät sivusuunnassa (aukot tuppaavaat suurenemaan ja kohokuviointi pienenemään). Sain aikoinani sellaiset ohjeet, että osien ympärille piirrettävien läpisyöpyvien alueiden leveydeksi riittää yksi millimetri. Tällaiseen rakoon mahtuvat vielä etsipihtien kärjet.

Mielenkiintoista kuulla, miten homma Eduardilla onnistuu. Keväällä tarjosin Eduardille 1:87-mittakaavaisia höyryvetureiden valmistajalaattoja syövytettäväksi - hemmot sanoivat, että eivät pysty niitä syövyttämään. Palaan asiaan, kunhan ne saadaan Japanissa syövytettyä. Kaipaisin joitakin tarkennuksia kirjoitukseesi:

1. Minkä kokoinen teettämäsi arkki oli? Tämän perusteella voisin laskea pinta-alan hinnan ja tehdä vertailuja muihin palvelun tarjoajiin.

2. Minkä vahvuista peltiä käytit? Kuvauksesi mukaan syövytys näyttäisi tehdyn vain yhdeltä puolelta, mikä on tavallista silloin, kun käytetään hyvin ohutta peltiä (0,3 mm on jo paksua). Läpisyövyttäminen yhdeltä puolelta on huomattavasti epätarkempi tapa kuin syövyttäminen kulmmaltakin puolelta puoleen väliin. Sen miten pelti on syövytetty, näkee paljain silmin lopputuloksessa: vain yhdeltä puolelta läpisyöpyneet pystypinnat syöpyvät vinoon (pinta ehtii syöpyä sivusuunnassa enemmän kuin pohja), kummaltakin puolelta puoliväliin syövytettäessä reunaan jää levyn keskivaiheille hentoinen kannas. Olinkin näkevinäni tuossa yhdessä lähikuvassa sen, kuinka vinoon reunat ovat syöpyneet. Sivuttaissyöpymisen hallinta onkin vain toiselta puolelta läpisyövyttämisessä huomattavasti hankalampaa ja tämä pitäisi osata ottaa huomioon jo osaa piirrettäessä - siis mikäli tavoitellaan tarkkaa lopputulosta (sääntö: sivuttaissyöpyminen on puolet syövytyssyvyydestä, joten pintasyövytetävät detaljit on piirrettävä suuremmiksi ja läpisyövytettävät aukot pienemmiksi).

3. Oletko varma, että käyttämäsi levy on pronssia? En nimittäin ole koskaan kuullut, että pronssista tehtäisiin peltiä. Yleensä syövytystöissä käytetään messinkiä, uushopeaa tai fosforipronssia. Joskus myös kuparia tai terästä. Näyttöni värin perusteella sanoisin, että peltisi on messinkiä.

4. Sitten vielä vähän käsitenihilismiä: yksityiskohtien syövyttäminen levyn pintaan on joko pintasyövyttämistä tai puolisyövyttämistä. Kun levy syövytetään kummaltakin puolelta puoliväliin, syntyy pintakuviointi samassa prosessissa eikä sitä keskeytetä ellei haluta matalampaa syövytyssyvyyttä kuin puoliväli. Yhdeltä puolelta läpisyövytettäessä prosesssi toki keskeytettään sen jälkeen, kun pintakuviointi on valmis, syntyneet kuviot suojataan ja jatketaan syövyttämistä suojaamattomilta alueilta läpi. Eli epätarkkuuden lisäksi yhdeltä puolelta läpisyövytettäessä on yksi ylimääräinen työvaihe, joka vaikuttaa hintaan.

5. Syövyttäjän työn tarkkuutta voi testata kätevästi piirtämällä arkille läpisyöpyvän kiilan, jonka viereen kirjoitetaan mitta-asteikko vaikkapa millimetrin välein kohdistusviivoja käyttäen. Mauserilla voi sitten mitata, kuinka paljon syövytysprosessissa mitta on muuttunut. Samalla tavalla voi piirtää testireikiä tai pultinpäitä tai pintasyövytysuria mittojen kera. Mittaamalla paljastuvan toleranssin perusteella voi sitten piirtää osan hieman suuremmaksi tai pienemmäksi seuraavalla kerralla, kun teettä duunia.

Henri Käki kirjoitti:

varmasti nuo ovat liimana parempia, mutta missään ei ole neulaa. Juuri tämä takia pysyn revellissä.

Annostelet ilmeisesti Revellin liimaa suoraan kannusta putken lävitse malliin? Tällä tavalla liimaa tulee kohteeseen enemmän kuin on tarvis, kovettumisaika pitenee ja suurehko liimamäärä voi sulattaa muovia pitkälti sauman vierestä eikä liiman määrän hallinta ole helppoa. Joskus on tarvis käyttää Revellin ankkaliimaa, kun on liimattava asettelua vaativa osa. Silloin puristan liimaa paperille tai pellinpalaselle, josta annostelen ohuella messinkilangalla liimaa kohteeseen. Virin siiven siipikaarilaminoinnin toteutin ankkaliimalla: tursotin liimaa suoraan hiomani styreenisiiven päälle, levitin liiman tasaiseksi kerrokseksi pumpulipuikolla ja painoin 0,13 mm:n styreenilevystä pakottamalla valmistetun siipikaarijäljitelmälevyn paikoilleen. Kaikki reunat piti varustaa puristimilla liiman kuivumisen ajaksi PÄIVIKSI. Tästä huolimatta reunat piti vielä myöhemmin varmistaa Tamiyan Extralla. Olipa Revellin liiman annostelumenetelmä mikä tahansa, on liiman kuivumisaika selvästi pidempi kuin tässä ketjussa mainittujen liimojen. Noin yleisesti ottaen moinen putki on mielestäni täysin turha väline.

Kalle kirjoitti:

Tuosta Tamiyan Extra Thin Cementin käytöstä sellainen kysymys, että eikö se sulata muovin pinnan sauman ympäriltä? Vai haihtuuko se niin nopeasti että oheisvahinkoja ei ehdi syntyä?

Liima haihtuu niin nopeasti, että vahinkoja ei pääse syntymään. Toimintaperiaate on täysin sama kuin esimerkiksi MEK:n käytössä - eli osat yhteen ja liimaa sauman päälle.

Timo Nyyssönen kirjoitti:

Meinaatko laittaa mukaan myös hevosvetoisen niittokoneen?

Hmm… voisi olla hyvä idea. Projektihan alkaa levähtää kuin Leppäsen eväät. Jollain 1:87-piensarjavalmistajalla taisi olla niittokone. Pitänee selata Walthersin "puhelinluetteloa". Muistaakseni ei kuitenkaan Weinertilla, jolla kylläkin taisi olla kyntökone. Näitä vanhoja maatalouskoneita on 1:87- ja 1:76-mittakaavoissa aika hyvin - ja monien niiden esikuvat ovat olleet tuontikamaa Suomeen.

Lyijylllisen tinalangan valmistus jatkuu yhä. EU:n toissa vuonna voimaan tullut direktiivihän kielsi vain lyijyllisen tinan käytön kuluttajille suunnatuissa laitteissa, kuten kodin elektroniikassa, tietokoneissa (tämä koskee myös pienoisjunia) yms. Taustalla on ennen kaikkea kierrätykseen liittyvät ongelmat. Maailmassa on niin paljon lyijyllisellä tinalla kasaan juotettuja laitteita, että niiden korjaamiseen tarvitaan vielä vuosikymmeniä lyijyllistä tinaa (lyijyttömällä ei tällaisia laitteita voi kuulemma korjata). Osa lyijyllisen tinalangan valmistajista on lopettanut kyseisen langan valmistamisen - syynä ei ole direktiivi, vaan elektroniikkateollisuuden kysynnän hiipuminen. Osa valmistajista taas jatkaa lyijyllisen tinalangan valmistamista. Osa jälleenmyyjistä ei enää halua ottaa hyllyillensä lyijyllistä tinalankaa (ilmeisesti periaatesyistä) myyntiin, osa taas jatkaa sen myyntiä. Muistaakseni esimerkiksi Biltema myy yhä lyijyllistä tinalankaa, kuten myös taitaa tehdä Yleiselektroniikka.

Yksi tapa todellakin on tinata pinnat ennen yhteenliittämistä. Tämähän on myös perinteinen kahden levyn yhteenliittämistä koskeva tapa. Esimerkiksi käy vaikkapa höyryveturin aluskehyslevyn rakentaminen. H0-aluskehyslevy koostuu yleensä aina kahdesta yhteen juotetusta 0,3 mm:n levystä. Näin saadaan erittäin tukeva ja samalla hento rakenne - tinaaminenhan jäykistää messingin (kaksi 0,3 mm:n levyä yhdessä on jäykempi kuin 0,6 mm:n pelti). Samalla periaatteella voidaan jäkistää vaikkapa otetanko: pinnoitetaan hento osa ohuesti tinalla - ja kas, osahan jäykistyy ihmeesti. Aluskehyslevyn puoliskot tinataan kevyesti, väliin runsaasti juoksutetta ja levyt yhteen pinneillä tai vaikka puisilla pyykkipojilla (jotka tosin yleensä kärähtävät). Kuumennus (mieluiten kaasuliekillä ja suuritehoisella kolvilla, jotta osiin saadaan kuumuutta tasaisesti joka puolelle; messinkihän laajenee lämmetessään, mikä on osattava ottaa huomioon) ja levyt nappaavaan tiukasti kiinni toisistaan. Pintojen tinauksen voi korvata levittämällä väliin Solder Paintia (juotteen ja tinapölyn seos).

Tapani Huovinen kirjoitti:

Hyvä ja yksityiskohtainen selvitys, kiitos Petrille siitä. Yksi tapa välttää lähekkäisten juotosten irtoaminen uusia juotettaessa, on käyttää eri lämpötiloissa sulavia tinoja/juotteita. Vaatii kylläkin juotosaseman tai kolvin, jossa lämpötiloja voi tarkasti vaihdella. Esimerkiksi Claes Ohlsonilta saa kolmea erilaista eri lämpötiloissa sulavaa tinaa. Elektroniikkaliikkeistä varmaan vielä enemmän.

Matalan lämpötilanjuotteet - low melt solder - ovat todellakin käyttökelpoisia pienoismallihommissa. Englantilainen Carr´s lienee tunnetuin tällaisten tuotteiden valmistaja (vastaavia en ole koskaan löytänyt Suomesta). Alhaisimmillaan sulamislämpötilat ovat valkometallia varten tarkoitetuissa juotteissa ja juoksutteissa. Itse olen käyttänyt jo 70 asteessa (Carr´sin "Red Label") sulavaa juotetta valkometallisarjojen kokoamiseen. Yleisin messinkisarjoja kokoavien matalajuote on Carr´sin "Yellow Label", jossa sulamislämpötila on 145 astetta. Bilteman juotosasema, jossa lämpötilan voi säätää, sopii mainiosti näihin puuhiin - tosin lämpötila-asteikkoon ei ole luottamista, vaan sopiva lämpötila on etsittävä kokeilemalla.

Messinkisarjoja kokoavien keskuudessa on kaksi koulukuntaa: matajuotteiden käyttäjät ja perinteisten juotteiden käyttäjät. Kun käytetään matajuotteita, voidaan kohteessa touhuta kolvilla pidempään ilman että viereiset saumat aukeavat. Perinteisiä juotteita käytettäessä nopeus on valttia - homma etenee rivakasti ilman erikoisaineita. Itse olen juottanut sarjoja kummallakin menetelmällä. Matalajuotteiden käyttäminen on ainakin alkuvaiheessa helpompaa - kokemuksen karttuessa ei menetelmien välillä oikeastaan ole enää mitään eroa - paitsi kun detaljoidaan jotain höyryveturin kattilan kaltaista kokonaisuutta juottamalla, jolloin nippelit ovat massaltaan pieniä ja lähellä toisiaan.

Tässä Weinertin tiedot: www.weinert-modellbau.de. Haravakoneen tuotenumero on 4437 "Heurechen". Weinert ei ilmeisesti myy mitään suoraan. Sarjan tilasin Modell Bahnhof -nimisestä putiikista. Osoite: www.modell-bahnhof.de.

Viimeksi muokattu 8.8.2008 09:17