Jykylän mallitapahtumassa muisteltiin Reijo P:n kanssa mallailun alkuaikoja, ja sitä miten mallailu kirjaimellisesti "koukutti" ainakin meikäläisen.
Silloin 60-luvulla ei tiedetty mitään akryylimaaleista tai muista "hajuttomista" tuotteista.
Pakkelia ei saanut juuri mistään, joten sille piti keksiä korvaavia tuotteita, kuten steariini ja BOSTIK (juuri se sama hyvän hajuinen mönjä mikä oli sulattanut ne kaksi kone-mallia).
Steariini oli helppokäyttöistä pakkelin korviketta käsiteltävyytensä ansiosta, mutta ei siinä meinannut mikään maali pysyä.
Bostikista sai hyvää pakkelia, kun levitti sitä voipaperille ohueksi kerrokseksi ja antoi kuivua jonkin aikaa. Ehkä 10 min. kuluttua sen voi kaapia paperista esim veitsellä ja levittää sitä haluttuun "paklattavaan" kohtaan. Sen päällä sitten emalimaali pysyi ihan hyvin.
Mutta se koukutus… kun sitä Bostikia jäi aina ylimääräistä siihen voipaperiin, emalimaali-purnukka saattoi jäädä auki ja liimatuubi jäi takuuvarmasti auki, niin oli aikamoiset huurut huoneessa. Ja kun omassa huoneessa mallailtiin ja nukuttiin, niin monena aamuna oli pienessä pilvessä kun kouluun lähti.
Onneksi tätä-nykyä on olemassa hajuttomia maali-vaihtoehtoja ja oikeita pakkelointiaineita saa helposti, niin säästyy moisilta humala-tiloilta.
Tapio
Etusivu 
Keskustelut Yleinen pienoismallikeskustelu
Mallinrakentamisen "koukutus"
 Alkuun |  Edelliset | 1 2 | Seuraavat  | Loppuun  |
Joo muistan kanssa tuon ajan olin 10 kun sain ekamallin ja muutaman maalipurkin,Ei mulla mitään pakkelia ollut heti alussa mutta muutamanvuoden päästä Isäni toi rakenukselta jotain, seinä silotetta kun hän oli Mittakirvesmies.Se haisi tosi väkevälle mutta ei sitä ikkunaa avattu paklattiin vaan ja pää täynnä höyryä ja huone .Äiti kun tuli huoneeseen niin äkkiä ikkuna auki ja poika ulos happihyppelylle,että tälläinen muisto olis mulla.
TV Tave
TV Tave
Kyllä voin kuvitella tuolloin kun olet mallailut alottanut suomessa 60luvulla, ei paljon varmaan ollut tarjontaa. Nykyään jos jonkin näköistä hilavitkutinta ja mukinpidikettä 1/144 koneen hytiin. Oikeen hämmästyttää millanen alakulttuuri näistä koneista jotak on täytetty jos jonkinlaisilla lisä härpäkkeillä. Itse höyrähdin mallailun pariin 90luvun alussa paikallisen seurakunnan Klaukkalan kylässä järjestämään mallailukerhoon. Sitten sen jälkeen olikin pitkää taukoa kunnes sattumalta kesällä 2007 löysin tämän sivuston ja höyrähdin mallailemaan uudestaan, mutta nyt olen aivan koukussa rakenteluun. En saa näppejäni irti kovin helposti keskeneräisestä lentokoneesta.
Mutta tätä voi suositella kaikille nuorilli ihmisille kun näitä rakentelee kehittyy jos jonkilaisia taitoja ja ei todellakaan tarvi minnekään ostarille lähteä notkumaan ja oppimaan vähän tarpeettomampia taitoja.
Mallailu kunniaan ja lisää kerhoja vetämään junioreille ja avaamaan katse tälläseen pikku näpäräilyyn koska nykyään on joka lähtöön laitetta ja juttua mitä voi rakentaa.
Mutta tätä voi suositella kaikille nuorilli ihmisille kun näitä rakentelee kehittyy jos jonkilaisia taitoja ja ei todellakaan tarvi minnekään ostarille lähteä notkumaan ja oppimaan vähän tarpeettomampia taitoja.
Mallailu kunniaan ja lisää kerhoja vetämään junioreille ja avaamaan katse tälläseen pikku näpäräilyyn koska nykyään on joka lähtöön laitetta ja juttua mitä voi rakentaa.
Itse olen onneksi koukuttunut mallailuun ihan muista syistä kuin liuottimien vuoksi. Niin ainakin uskottelen itselleni. Lähipiiri on usein toista mieltä. Hmph.
Melkoisia aikoja ovat kuitenkin olleet nuo muovimallailun pioneerivuodet. Kun itse aloittelin 90-luvun alussa, olivat ajat toiset, ja tarvikkeiden saatavuus jo Suomessakin parempaa. Mutta paitsi syrjäisestä asuinpaikasta niin etenkin vähistä rahoista johtuen jouduin minäkin silloin nuorena mallailijanalkuna laittamaan kaiken innovaationi kehiin löytääkseni luovia tapoja selvitä haasteista.
Mielestäni tuollaiset kokemukset ovatkin hyvin tärkeitä mallarina kehittymisessä ja siinä mielessä harrastus onkin hyvä aloittaa nuorena ja/tai köyhässä perheessä, jolloin ei pysty menemään aina sieltä mistä aita matalin ja ostamaan jos jonkinlaista tarveainetta ja lisäosaa valmiina. Itselläni oli kuitenin sen verran varoja, että ostin valmistajien kuvastoja, mutta rahaa ei ollut ostaa niitä tuotteita, joita niiden sivuilta kuolasin. Paljon tuli opittua rakentaessani itse kaikenlaista samaa kuin kuvastojen sivuilta olisi voinut valmiina ostaa.
Melkoisia aikoja ovat kuitenkin olleet nuo muovimallailun pioneerivuodet. Kun itse aloittelin 90-luvun alussa, olivat ajat toiset, ja tarvikkeiden saatavuus jo Suomessakin parempaa. Mutta paitsi syrjäisestä asuinpaikasta niin etenkin vähistä rahoista johtuen jouduin minäkin silloin nuorena mallailijanalkuna laittamaan kaiken innovaationi kehiin löytääkseni luovia tapoja selvitä haasteista.
Mielestäni tuollaiset kokemukset ovatkin hyvin tärkeitä mallarina kehittymisessä ja siinä mielessä harrastus onkin hyvä aloittaa nuorena ja/tai köyhässä perheessä, jolloin ei pysty menemään aina sieltä mistä aita matalin ja ostamaan jos jonkinlaista tarveainetta ja lisäosaa valmiina. Itselläni oli kuitenin sen verran varoja, että ostin valmistajien kuvastoja, mutta rahaa ei ollut ostaa niitä tuotteita, joita niiden sivuilta kuolasin. Paljon tuli opittua rakentaessani itse kaikenlaista samaa kuin kuvastojen sivuilta olisi voinut valmiina ostaa.
Ai, niistä liuottimistakos tämä johtuukin… xD
Kuten, Tomi mainitsi, tuo asuinpaikkakin ratkaisi aika paljon. 70-luvun alussa postimyyntikin oli vielä lapsenkengissään, "maalaispoika" saattoi jouluksi saada anttilan kuvastosta kinutun mallin, jos hyvin kävi.
Onneksi omalla kylällä sentään oli kemikalio-liike, jonka valikoimiin kuuluivat Airfixin legendaariset pussi-mallit (Taisivat juuri noihin aikoihin muuttua muovikupla paketeiksi?)
Maalit ja tarvikkeet olivat suurimmaksi osaksi omien sovellusten varassa, Stanleyn kömpelö vaihtoteräinen mattoveitsi, koulusta "kansallistetut" vesiväripensselit jne.
Nykyään nettisivuilla surffatessa voi vain haikeudella muistella, miten riemukas hetki B-17:ta kokoavalle pikkunassikalle oli löytää autotallin hyllyltä puolillaan oleva purkki uuninluukkujen ja -metalliosien maalaamiseen tarkoitettua "Hornaa" ;D
Kuten, Tomi mainitsi, tuo asuinpaikkakin ratkaisi aika paljon. 70-luvun alussa postimyyntikin oli vielä lapsenkengissään, "maalaispoika" saattoi jouluksi saada anttilan kuvastosta kinutun mallin, jos hyvin kävi.
Onneksi omalla kylällä sentään oli kemikalio-liike, jonka valikoimiin kuuluivat Airfixin legendaariset pussi-mallit (Taisivat juuri noihin aikoihin muuttua muovikupla paketeiksi?)
Maalit ja tarvikkeet olivat suurimmaksi osaksi omien sovellusten varassa, Stanleyn kömpelö vaihtoteräinen mattoveitsi, koulusta "kansallistetut" vesiväripensselit jne.
Nykyään nettisivuilla surffatessa voi vain haikeudella muistella, miten riemukas hetki B-17:ta kokoavalle pikkunassikalle oli löytää autotallin hyllyltä puolillaan oleva purkki uuninluukkujen ja -metalliosien maalaamiseen tarkoitettua "Hornaa" ;D
Minä haistelin ensimmäisen kerran revellin tuubiliimaa joskus 80-luvun lopulla ja heti jäin koukkuun. Isäni kanssa haettiin lauantaisin uusi 1/32 malli paikallisesta Citarista. Siihen aikaan markettien hyllyt notkuivat malleja. Eipä enää:( 12-14 ikäisenä selailin H&P ja pienoismallilehtiä aina kun sellainen ostettiin kun mentiin pidemmälle matkalle. Lehdistä tuli tutuksi "aftermarket" sana, mutta en lukenut tarkemmin mitä se tarkoitti. 90-luvun lopussa tulivat roippeet ja romppeet tutuksi(fotoetsit, tarvikesiirtokuvat sun muut), kun kokeilin niitä ensimmäisen kerran Italerin 1/72 Ju-88A-4:een. Ja sillä tiellä ollaan edelleen, ENKÄ KADU
minä aloitin joskus keväällä 2002 ja lopetin 2003. Sittemmin innostuin uudelleen 2004 ja tässä sitä taas ollaan. Tärpätin ja tinnerin katkuisessa huoneessa työpöydän ääressä räpeltämässä jotain laivan mastoa miljoonanteen kertaa. Sairasta, mutta hauskaa
Sorry ANTTI, MUTTA OLI PAKKO KOPIOIDA TUO OLENTO :D
Sorry ANTTI, MUTTA OLI PAKKO KOPIOIDA TUO OLENTO :D
Tuli tuosta Taiston kertomuksesta tuttuja muistoja. Joskus 60 luvun lopulla kun asustelin espoossa, rintamamiestalon kellarikerrokseen olin sisustanut oman huoneen, mutsi hyökkäsi joku aamu ja huuti "sinustahan tulee kohta narkkari tässä käryssä". No… ei tullut narkkaria mutta ehkä jonkillainen immuniteetti kun joudun olemaan ammatin puolesta usein maali ja lakka katkuissa.
Itse tuli kanssa aloitettu joskus 90-luvun alkupuolella, tais ensimmäinen tuubiliima olla humbrollin. Enemmän tuli näitä kaikkia liimoja ja maaleja haisteltua tuossa 90-luvun lopulla pienessä huoneessa autotallin perällä missä ei ollut yhtään ikkunaa. Emaalit ja tärpätit höyrys, mutta ei niillä ilmeisesti sen kummempaa vaikutusta ole ollut. Kesällä 07 tuli sitten aloitettua mallailu uudestaan muutaman vuoden tauon jälkeen, suurin innoitus olivat nämä sivut. Nykyään joutuu rakentelemaan keittiönpöydällä, niin on hyvä, että on noita hajuttomia akryllejä.
Kyllähän itselläkin vanhemmat usein muistuttivat tuulettamisen tärkeydestä jne, mutta kun ei kakarana aina niin muistanut. Nykyään kyllä jos käyttää emali maaleja, niin maalaa liesituulettimen alla ja huolehtii että käryt ei leviä koko rakennukseen. Muutaman kerran kauniina kesäpäivänä on tullut maalailtua ulkona, koska siellä ei hajut haittaa, ja aurinko on tosi mahtava valonlähde pikkutarkassa maalaustouhussa.
| Alkuun | Edelliset | 1 2 | Seuraavat | Loppuun |
Kirjaudu sisään osallistuaksesi keskusteluun
Jos sinulla ei ole vielä omaa tunnusta palveluun, rekisteröidy heti.