No niin, kirjoitanpas nyt sitten jatkotarinan muodossa novellin, joka alunperin julkaistiin Shokki-nimisessä lehdessä vuonna 1978. Tämä stoori on jonkinlainen sekoitus scifiä ja kauhutarinaa ja olen sijoittanut sen tapahtumaan Suomessa. Tarinan "konna" tulee jostakin kaukaisesta ulkoavaruudesta, enkä tälle iljetykselle aikoinaan keksinyt muuta nimeä kuin SE. Tämä minun SE on kuitenkin ihan eri tyyppi kuin kauhukirjailija Stephen Kingin luoma hahmo nimeltä SE… tai legendaarisen kauhuelokuvan The Thing.
VIERAILIJA
Kun SE iskeytyi maapallon ilmakehään vuonna 1939 joulukuussa, niin koko sivistynyt maailma oli suursodan partaalla. SE syöksyi ilmakehässä valtavalla vauhdilla jyristen alaspäin. Mahtavalla liike-energialla SE syöksyi läpi pilvimassojen kohti alapuolella siintävää talvista maisemaa. SE iskeytyi omituisesti suhisten ja kohisten valkoiseen jäähän ja lävisti paksun jäämassan, kuin punaisen hehkuvaksi kuumennettu veitsi lävistäisi palasen voita. SE oli osunut meren jäätyneeseen pintaan. Kun SE joutui tekemisiin suolaisen veden kanssa, niin SEn vauhti hiljeni kaikkien fysiikan lakien vastaisesti - SE miltei pysähtyi paikoilleen leijumaan hyisen kylmään ja pimeään veteen. Sitten SE hiljakseen vaappui alaspäin ja kohdatessaan meren pohjan SE jotenkin tiesi olevansa juuri siellä, missä SE halusikin olla. Niinpä SE ryhtyi lepäämään.
Paikka jossa SE nyt lepäsi pimeässä suolaisen veden ympäröimänä tunnetaan nimeltä Vanhankaupungin selkä. Kyseessä on merialue Helsingin edustalla ja aivan lähellä on Kivinokka niminen suosittu ulkoilu- ja siirtolapuutarhamökkialue.
SE vaipui horrokseen omituisesti värähdellen ja vietti tuossa tilassa seuraavat 30 vuotta. Kun SE sitten heräsi vuoden 1969 keväällä, niin SE tunsi sisuksissaan myllertävän hillittömän nälkäisen polton. Niinpä SE päätti lähteä tekemään jotakin olotilansa parantamiseksi.
Kevättalvi 1969 Helsingissä oli kylmä. Pakkasta riitti huhtikuun loppuun saakka, vaikka lunta ei talven aikana ollut kovin paljon satanutkaan.
Vanhankaupungin selälle olivat sitten kalastusreissulleen suunnistamassa kaksi himopilkkijää, Kalevi ja Pekka. He olivat tuolloin 1969 kumpikin nelikymppisiä kaveruksia ja he olivat tunteneet toisensa ihan "pienestä pitäen" jo ennen sotavuosia.
Oli siis menossa maaliskuun loppu ja meren jää Vanhankaupungin selällä kirskui kun miehet lähtivät luistelemaan Kivinokan kallioisesta kärjestä kohti suosikkipaikkaansa. Lähes kaikki lumi oli paennut meren jäältä, mutta pitkän ja ankaran talven jäljiltä jää oli hyvässä luistelukunnossa. Aurinko mollotti miesten silmiin, kun he pysähtyivät melko keskelle Vanhankaupungin lahden selkää. Siellä heillä oli valmiina jo vanhat kairatut reiät merkkeineen, mutta tänään Kalevi ja Pekka ajattelivat kairata kevään kunniaksi uudet reiät vähän kauemmaksi toisistaan. Itse asiassa Pekka oli päättänyt kävellä jäällä ainakin sata metriä Toukolan rannan suuntaan. Häntä nimittäin sangen suuresti ketutti, kun Kalevi oli koko talven vedellyt todella komeita saaliita jään alta siitä omasta vakioreiästään, mutta Pekan kairaama reikä ei ollut niin antelias.
Pekka sitten luistimet vaihdettuaan saapaisiin lähti kävelemään Toukolan suuntaan. Hän oli kävellyt jäällä noin kymmenen minuuttia, kun Kalevi rupesi yllättäen huutamaan:
- Pekka hei! Tule äkkiä tänne takaisin! Et usko mitä täällä kairan reiässä näkyy!
Pekka kääntyi katsomaan Kalevin suuntaan. Kalevi oli kumartunut polvilleen kyykkyyn jäälle ja näytti työntäneen toisen kätensä jäähän porattuun pieneen avantoon kainaloaan myöten.
- Täällä on jokin ihmeellisen voimakasta ja kirkasta… enempää Kalevi ei sitten ehtinyt sanoakaan, koska mies toppatakkeineen, karvalakkeineen ja isoine lihoineen ja luineen katosi näkyvistä, niinkuin joku olisi viiltänyt hänet kristallisen kirkkaalla giljotiinin terällä johonkin toiseen omituiseen ulottuvuuteen. Jään pinnalle kairausaukon ympärille jäi vain jotakin punertavaa geelimäistä eritettä, joka alkoi haihtua nopeasti ilmaan.
Pekka seisoi ällistyneenä kirkkaassa auringonpaisteessa ja kirskuva kauhu kouraisi hänen mieltään. Hän ulosti housuihinsa ensimmäisen kerran aikuisen elämänsä aikana. Hän oli kantanut luistimia toisessa kädessään ja nyt ne putosivat särähtäen kimmeltävän jään pintaan. Pekan aivojen sopukoita alkoi kouria hirvittävä kauhun ja paniikin tunne. Hän putosi jäälle polvilleen ja tunsi sitten äkillistä, huumaavaa kipua ohimoissaan. Kipu oli aivan jotakin ennenkokematonta, hillitöntä ja sokaisevaa. Pekan silmissä alkoi singahdella häikäisevän kirkkaita valon välähdyksiä ja voimakas pahoinvoinnin aalto värisytti koko miehen vartaloa. Hän yökkäsi vatsansa sisällön höyryävänä ryöpsähdyksenä jään pinnalle… hänen Tarja-vaimonsa valmistamat puoliksi sulaneet lihapullat tulivat reippaasti roiskuen tervehtimään kevätaurinkoa.
Sitten Pekan tasapainoelin koki jonkinlaisen ylirasitustilan sillä seurauksella että Pekka kaatui kumahtaen jään pinnalle vasemmalle kyljelleen. Hän makasi siinä siinä henkeään haukkoen ja hänen mielessään tykytti ajatus: aivan ilmeisesti aivoinfarkti, tai ainakin jokin iso verisuoni paukkuu nyt päässäni päreiksi oikein urakalla… kun minut löydetään, olen sontinut housuihini ja yrjönnyt… noloa, erittäin noloa lähteä tästä elämästä tällä tavoin…
Sitten Pekka kääntyi varovasti selälleen ja silloin hänen silmissään vauhkoina tanssivat valon räjähdykset loppuivat yllättäen. Tuli täysi pimeys. Hän ei nähnyt mitään. Tosin sillä hetkellä hänen aivoissaan alkoi tapahtua sen laatuisia mullistavia asioita, että niihin verrattuna sokeutuminen tuntui yhtä ällistyttävältä kuin beduiinin pieru Saharassa.
Pekka nimittäin alkoi nähdä. Ei kuitenkaan sitä aurinkoista kevätmaisemaa ympärillään, vaan hänen mieleensä tulvahti yllättäen valtavalla nopeudella muistoja eletyn elämän varrelta. Nämä muistot tulvivat hänen päähänsä kipeästi repien ja raastaen, yhtä todellisina kuin jos hän olisi katsellut kovassa krapulassa jonkun toisen silmillä omaa elämäänsä jonkun toisen ihmisen pääkopan sisäpuolelta… sellaisen ihmisen, joka jotenkin ihmeellisesti olisi päässyt seuraamaan hänen salaisimpiakin tekojaan aivan lähietäisyydeltä.
… jatkuu
Etusivu 
Keskustelut Taukohuone
VIERAILIJA
VIERAILIJA jatkuu…
Pekka näki itsensä kiusaamassa 9-vuotiaana naapurin ämmän, vihatun Waldenin leskiämmän takkuista kollikissaa kaverinsa Kalevin kanssa. Pojat innostuivat raakalaismaisessa leikissään aivan liikaa… seurauksena oli pihlajan oksaan hirtetty ruskeankirjava kuollut kissa.
Sitten Pekka näki kiihtyvällä nopeudella epämääräisiä tapahtumia, näkyi välähdys Emmi-mummon hautajaisista, näkyi välähdys Iiro-sedän hautajaisista, näkyi välähdys mielikuvitushautajaisista, kun Pekka oli toivonut äitinsä kuolevan - sen jälkeen, kun äiti oli löytänyt 11-vuotiaalta Pekalta tupakka-askin ja kieltänyt ehdottomasti tupakan polttamisen. Tuossa yhteydessä äiti oli hermostunut ja sivaltanut ensimmäisen ja viimeisen kerran Pekkaa nahkavyöllä sormille.
Pekka ehti miettiä, että hänen lapsuutensa muodostui pitkästä litaniasta hautajaisia. Hän oli nähnyt ennen murrosikäänsä enemmän totisia pappeja kaatamassa hiekkaa arkulle, kuin hilpeitä pappeja iloisissa häissä tai ristiäisissä.
Sitten Pekka koki oikein voimakkaan muistivälähdyksen.
Hän näki itsensä seisovan 12-vuotiaana oman isänsä hautajaisissa.
Isä oli haudattu Hietaniemen sankarihautausmaalle vuonna 1941. Tämä tapahtuma oli ollut Pekan elämän raskain ja äärimmäisin shokki, joten hän oli automaattisesti pyrkinyt työntämään asian alitajuntansa takimmaiseen ja pimeimpään nurkkaukseen, paksun ja mustan, valoa ja muistia läpäisemättömän samettiverhon taakse.
Mutta nyt, kirkkaassa auringonpaisteessa selällään maatessaan hän näki sokeutuneiden silmiensä takana tuon kamalan tapahtuman taas edessään… todellisen tuntuisena, niinkuin silloin vuonna 1941… hän seisoi äidin vieressä avoimen haudan edessä. Marraskuun lopun merituuli puri luihin ja ytimiin ja taivaalta ryöppysi raskasta veden sekaista räntää. Pekka puristi pienellä kourallaan äidin vapisevaa kämmentä.
Pappi puhui jotakin suurimmasta mahdollisesta uhrista, jälleennäkemisestä ja maaksi taas tulemisesta.
Sitten Pekka näki äitinsä lohduttomasti itkien pudottavan pienellä mustalla lapiolla multaa haudan pohjalle lasketun valkoisen arkun kannelle. Pekka sopersi jotakin:
- Varovasti arkulle multaa, siellä on isi, siellä on kultaa…
Sitten äiti kaivoi jotakin päällystakkinsa taskusta, otti sieltä jotakin vasemalla kädellään ja sulki sen kämmenensä sisään… kääntyi sitten Pekan puoleen ja ojensi vasemman kätensä hänelle… hymyili itkuisin silmin ja sanoi:
- Ota Pekka nämä… ja muista… muista ikuisesti… älä ikinä unohda.
Äiti painoi jotakin Pekan villakankaan verhoamalle avoimelle kämmenelle. Pekka näki siinä kämmenellään vihreäpohjaiset luutnantin kauluslaatat. Laatoissa sotilasarvoa kuvaavat kullanväriset ruusukkeet hohtivat himmeinä… toinen kauluslaatta oli kuivuneen veren ruskeaksi tahraama.
… jatkuu
Pekka näki itsensä kiusaamassa 9-vuotiaana naapurin ämmän, vihatun Waldenin leskiämmän takkuista kollikissaa kaverinsa Kalevin kanssa. Pojat innostuivat raakalaismaisessa leikissään aivan liikaa… seurauksena oli pihlajan oksaan hirtetty ruskeankirjava kuollut kissa.
Sitten Pekka näki kiihtyvällä nopeudella epämääräisiä tapahtumia, näkyi välähdys Emmi-mummon hautajaisista, näkyi välähdys Iiro-sedän hautajaisista, näkyi välähdys mielikuvitushautajaisista, kun Pekka oli toivonut äitinsä kuolevan - sen jälkeen, kun äiti oli löytänyt 11-vuotiaalta Pekalta tupakka-askin ja kieltänyt ehdottomasti tupakan polttamisen. Tuossa yhteydessä äiti oli hermostunut ja sivaltanut ensimmäisen ja viimeisen kerran Pekkaa nahkavyöllä sormille.
Pekka ehti miettiä, että hänen lapsuutensa muodostui pitkästä litaniasta hautajaisia. Hän oli nähnyt ennen murrosikäänsä enemmän totisia pappeja kaatamassa hiekkaa arkulle, kuin hilpeitä pappeja iloisissa häissä tai ristiäisissä.
Sitten Pekka koki oikein voimakkaan muistivälähdyksen.
Hän näki itsensä seisovan 12-vuotiaana oman isänsä hautajaisissa.
Isä oli haudattu Hietaniemen sankarihautausmaalle vuonna 1941. Tämä tapahtuma oli ollut Pekan elämän raskain ja äärimmäisin shokki, joten hän oli automaattisesti pyrkinyt työntämään asian alitajuntansa takimmaiseen ja pimeimpään nurkkaukseen, paksun ja mustan, valoa ja muistia läpäisemättömän samettiverhon taakse.
Mutta nyt, kirkkaassa auringonpaisteessa selällään maatessaan hän näki sokeutuneiden silmiensä takana tuon kamalan tapahtuman taas edessään… todellisen tuntuisena, niinkuin silloin vuonna 1941… hän seisoi äidin vieressä avoimen haudan edessä. Marraskuun lopun merituuli puri luihin ja ytimiin ja taivaalta ryöppysi raskasta veden sekaista räntää. Pekka puristi pienellä kourallaan äidin vapisevaa kämmentä.
Pappi puhui jotakin suurimmasta mahdollisesta uhrista, jälleennäkemisestä ja maaksi taas tulemisesta.
Sitten Pekka näki äitinsä lohduttomasti itkien pudottavan pienellä mustalla lapiolla multaa haudan pohjalle lasketun valkoisen arkun kannelle. Pekka sopersi jotakin:
- Varovasti arkulle multaa, siellä on isi, siellä on kultaa…
Sitten äiti kaivoi jotakin päällystakkinsa taskusta, otti sieltä jotakin vasemalla kädellään ja sulki sen kämmenensä sisään… kääntyi sitten Pekan puoleen ja ojensi vasemman kätensä hänelle… hymyili itkuisin silmin ja sanoi:
- Ota Pekka nämä… ja muista… muista ikuisesti… älä ikinä unohda.
Äiti painoi jotakin Pekan villakankaan verhoamalle avoimelle kämmenelle. Pekka näki siinä kämmenellään vihreäpohjaiset luutnantin kauluslaatat. Laatoissa sotilasarvoa kuvaavat kullanväriset ruusukkeet hohtivat himmeinä… toinen kauluslaatta oli kuivuneen veren ruskeaksi tahraama.
… jatkuu
VIERAILIJA jatkuu…
Pekan silmissä välähti taas. Hän näki elämänsä varrelta ketjuna tekoja, jotka olisi saanut jättää tekemättä… lunttaamista koulussa, myymälävarkauksia, kännipäisen kohellusta ja riidan haastamista - näkipä hän nolona uusintana senkin tapahtuman, kun hän oli kerran vahvassa humalatilassa lyönyt vaimoaan Tarjaa nyrkillä suoraan kasvoihin… silloin jäällä makaavan Pekan silmistä alkoivat kyyneleet valua poskille… sitten jälleen kirkas välähdys… ja Pekka näki itsensä seisomassa äitinsä sairaalavuoteen vierellä. Äiti makasi siinä hauraana ja kalpeana, hengitti tuskallisesti… ja Pekan oli pakko myöntää, että äiti haisi pahalle.
Äiti nimitti Pekkaa joksikin Lauriksi, oli käyttänyt tuota Lauri-nimeä koko sen neljä vuotta, minkä hän oli viettänyt sairaalassa vuoteenomana. Pekka ei tiennyt ollenkaan, että kuka tuo äidin kuvittelema Lauri voisi olla… tuskin sitä kovin tarkkaan äiti tiesi itsekkään, hänen aivonsa nimittäin olivat Alzheimerin taudin pahasti runtelemat. Pekka pyyhki siinä hellästi äidin suupielistä valuvaa kuolaa ja silitti äidin lumivalkeita, ohuita hiuksia… sitten äkkiä äiti ei hengittänyt enää.
Pekan poskilla valuivat kyyneleet jo valtoimenaan. Todellisuudessa tuosta hänen äitinsä kuolemasta oli kulunut aikaa kolme kuukautta.
Sitten Pekan tietoisuuteen tuli yllättäen hätä ja huoli ystävästään Kalevista. Pekka jotenkin hämärästi muisti luistelleensa Kalevin kanssa jollakin suurella jäälakeudella, vai luistelivatko he jääkiekkokaukalossa?
Pekka ja Kalevi olivat jääkiekkofaneja henkeen ja vereen ja heidän suosikkijoukkueensa oli Helsingin IFK. Nythän siis elettiin kevättä 1969, IFK oli tänä samaisena keväänä voittanut seuran ensimmäisen Suomen mestaruuden ja siitä kaverukset olivat tosi ylpeitä… Pekka vaan ei saanut päähänsä mitään järkevää mielikuvaa, että miksi luisteleminen liittyi hänen sen hetkiseen olotilaansa? Hänen aivoissaan oli nimittäin täydellinen pimeys sen jälkeen kun hän oli nähnyt tuon ahdistavan välähdyksen äitinsä viimeisistä hetkistä.
Pekka huomasi myös kauhukseen, ettei oikeastaan tuntenut mitään hajuja, eikä myöskään kylmyyttä, eikä sen puoleen lämpöäkään. Hän ei pystynyt liikuttamaan raajojaan, hän oli täysin halvaantunut.
Tai hän luuli olevansa halvaantunut. Todellisuudessa hän oli kävellyt Vanhankaupungin lahden jäältä jo takaisin Kivinokan rantaan ja käveli parhaillaan reipasta vauhtia kohti siirtolapuutarhamökkialueen autojen pysäköintikenttää… tai siis Pekan ruumiillinen olomuoto, lihallinen keho käveli. Hänen aivoillaan ei ollut hajuakaan lähitunteina seuraavista tapahtumista. Nimittäin seuraavia tekojaan Pekka ei olisi ikinä suostunut suorittamaan. Tosin, eihän Pekka niitä sitten todella tehnytkään, ne teki aivan joku muu. Tai jokin muu. Tekijällä tosin oli Pekan ruumis.
… jatkuu
Pekan silmissä välähti taas. Hän näki elämänsä varrelta ketjuna tekoja, jotka olisi saanut jättää tekemättä… lunttaamista koulussa, myymälävarkauksia, kännipäisen kohellusta ja riidan haastamista - näkipä hän nolona uusintana senkin tapahtuman, kun hän oli kerran vahvassa humalatilassa lyönyt vaimoaan Tarjaa nyrkillä suoraan kasvoihin… silloin jäällä makaavan Pekan silmistä alkoivat kyyneleet valua poskille… sitten jälleen kirkas välähdys… ja Pekka näki itsensä seisomassa äitinsä sairaalavuoteen vierellä. Äiti makasi siinä hauraana ja kalpeana, hengitti tuskallisesti… ja Pekan oli pakko myöntää, että äiti haisi pahalle.
Äiti nimitti Pekkaa joksikin Lauriksi, oli käyttänyt tuota Lauri-nimeä koko sen neljä vuotta, minkä hän oli viettänyt sairaalassa vuoteenomana. Pekka ei tiennyt ollenkaan, että kuka tuo äidin kuvittelema Lauri voisi olla… tuskin sitä kovin tarkkaan äiti tiesi itsekkään, hänen aivonsa nimittäin olivat Alzheimerin taudin pahasti runtelemat. Pekka pyyhki siinä hellästi äidin suupielistä valuvaa kuolaa ja silitti äidin lumivalkeita, ohuita hiuksia… sitten äkkiä äiti ei hengittänyt enää.
Pekan poskilla valuivat kyyneleet jo valtoimenaan. Todellisuudessa tuosta hänen äitinsä kuolemasta oli kulunut aikaa kolme kuukautta.
Sitten Pekan tietoisuuteen tuli yllättäen hätä ja huoli ystävästään Kalevista. Pekka jotenkin hämärästi muisti luistelleensa Kalevin kanssa jollakin suurella jäälakeudella, vai luistelivatko he jääkiekkokaukalossa?
Pekka ja Kalevi olivat jääkiekkofaneja henkeen ja vereen ja heidän suosikkijoukkueensa oli Helsingin IFK. Nythän siis elettiin kevättä 1969, IFK oli tänä samaisena keväänä voittanut seuran ensimmäisen Suomen mestaruuden ja siitä kaverukset olivat tosi ylpeitä… Pekka vaan ei saanut päähänsä mitään järkevää mielikuvaa, että miksi luisteleminen liittyi hänen sen hetkiseen olotilaansa? Hänen aivoissaan oli nimittäin täydellinen pimeys sen jälkeen kun hän oli nähnyt tuon ahdistavan välähdyksen äitinsä viimeisistä hetkistä.
Pekka huomasi myös kauhukseen, ettei oikeastaan tuntenut mitään hajuja, eikä myöskään kylmyyttä, eikä sen puoleen lämpöäkään. Hän ei pystynyt liikuttamaan raajojaan, hän oli täysin halvaantunut.
Tai hän luuli olevansa halvaantunut. Todellisuudessa hän oli kävellyt Vanhankaupungin lahden jäältä jo takaisin Kivinokan rantaan ja käveli parhaillaan reipasta vauhtia kohti siirtolapuutarhamökkialueen autojen pysäköintikenttää… tai siis Pekan ruumiillinen olomuoto, lihallinen keho käveli. Hänen aivoillaan ei ollut hajuakaan lähitunteina seuraavista tapahtumista. Nimittäin seuraavia tekojaan Pekka ei olisi ikinä suostunut suorittamaan. Tosin, eihän Pekka niitä sitten todella tehnytkään, ne teki aivan joku muu. Tai jokin muu. Tekijällä tosin oli Pekan ruumis.
… jatkuu
Viimeksi muokattu 14.5.2007 10:27
VIERAILIJA jatkuu…
Vanhankaupungin lahden pohjassa, suolaisen veden ympäröimänä 30 vuotta levännyt SE päätti niin sanotusti panna haisemaan, pistää ison vaihteen silmään, lähteä baanalle täydellä kybällä.
Niinpä SE aloitti heräämisrituaalinsa. Ensin SE tyhjensi lepoaikana kertyneet kuona-aineet kehostaan sitä ympäröivään suolaiseen pimeyteen. Tämä toimenpide ei suinkaan tapahtunut minkäänlaisen suoliston kautta, koska sillä ei ollut olemassa sellaista konkreettista kehoa, sellaista kuin me ihmiset ymmärrämme. Oli sillä toki "keho", mutta se koostui lähinnä eri dimensioissa värähtelevistä pulsseista (nuo pulssit värähtelivät n. 800 000 kertaa sekunnissa, joten ihmisen alkeellinen näköaisti ei voinut sen kehoa havaita). Mutta kun SE poisti kuona-aineita suolaiseen veteen, syntyi kemiallinen reaktio, joka kyllä oli ihmisenkin silmillä havaittavissa… nimittäin silloin sen ympärillä oleva vesi muuttui ensin kirkkaan siniseksi… ja sitten väri vaihtui hiljalleen TODELLA kirkkaan lilan väriseksi aaltomaiseksi ilmiöksi. Tuo hillittömän kirkas väriaalto alkoi sitten kohota meren pohjasta kohti jään pintaa… juuri sillä kohdalla, missä Pekan kaveri Kalevi sorkki kairallaan vanhaa pilkkireikää uudelleen auki.
Samalla hetkellä meren pohjalla lymyillyt SE näki noin kaksikymmentä metriä yläpuolellaan jään läpi kairatun reiän kautta auringon säteet. SE tiesi toki mikä aurinko on, nimittäin SE oli vaellustensa aikana nähnyt satoja aurinkoja eri aurinkokunnissa. Aina nuo valoa hohtavat pallukat kuitenkin vaikuttivat SEn olotilaan samalla tavalla: SE ärsyyntyi heti. Vaikka SE ei ollut vielä pitkän leponsa jälkeen saanut edes ravintoa olonsa kohentamiseksi, niin SE oli valmis syöksemään koko raivoskaalansa ympäröivään veteen. Ja kaikki tuo yhden ärsyttävän valoilmiön vuoksi.
… jatkuu
Vanhankaupungin lahden pohjassa, suolaisen veden ympäröimänä 30 vuotta levännyt SE päätti niin sanotusti panna haisemaan, pistää ison vaihteen silmään, lähteä baanalle täydellä kybällä.
Niinpä SE aloitti heräämisrituaalinsa. Ensin SE tyhjensi lepoaikana kertyneet kuona-aineet kehostaan sitä ympäröivään suolaiseen pimeyteen. Tämä toimenpide ei suinkaan tapahtunut minkäänlaisen suoliston kautta, koska sillä ei ollut olemassa sellaista konkreettista kehoa, sellaista kuin me ihmiset ymmärrämme. Oli sillä toki "keho", mutta se koostui lähinnä eri dimensioissa värähtelevistä pulsseista (nuo pulssit värähtelivät n. 800 000 kertaa sekunnissa, joten ihmisen alkeellinen näköaisti ei voinut sen kehoa havaita). Mutta kun SE poisti kuona-aineita suolaiseen veteen, syntyi kemiallinen reaktio, joka kyllä oli ihmisenkin silmillä havaittavissa… nimittäin silloin sen ympärillä oleva vesi muuttui ensin kirkkaan siniseksi… ja sitten väri vaihtui hiljalleen TODELLA kirkkaan lilan väriseksi aaltomaiseksi ilmiöksi. Tuo hillittömän kirkas väriaalto alkoi sitten kohota meren pohjasta kohti jään pintaa… juuri sillä kohdalla, missä Pekan kaveri Kalevi sorkki kairallaan vanhaa pilkkireikää uudelleen auki.
Samalla hetkellä meren pohjalla lymyillyt SE näki noin kaksikymmentä metriä yläpuolellaan jään läpi kairatun reiän kautta auringon säteet. SE tiesi toki mikä aurinko on, nimittäin SE oli vaellustensa aikana nähnyt satoja aurinkoja eri aurinkokunnissa. Aina nuo valoa hohtavat pallukat kuitenkin vaikuttivat SEn olotilaan samalla tavalla: SE ärsyyntyi heti. Vaikka SE ei ollut vielä pitkän leponsa jälkeen saanut edes ravintoa olonsa kohentamiseksi, niin SE oli valmis syöksemään koko raivoskaalansa ympäröivään veteen. Ja kaikki tuo yhden ärsyttävän valoilmiön vuoksi.
… jatkuu
VIERAILIJA jatkuu…
Se ryöpsäytti raivoisan energialatauksen hohtavan vaaleanpunaisena kohti jään pinnassa näkyvää pientä avantoa… juuri sillä hetkellä jään pinnalla kontallaan ollut Kalevi taas työnsi kättänsä kairatusta reiästä alaspäin.
Kalevi ehti tuntea kylmän veden kätensä ympärillä vain hetken. Sitten hän yllättäen tunsi hirvittävää kipua sormissaan, kipu nousi raastavasti ja sysäyksittäin kohti hänen olkapäätään… sitten hän koki jotakin todella outoa… tuntui niinkuin joku olisi valtavilla pihdeillä puristanut hänen ohimoitaan yhteen. Sellaisella voimalla, että hänen vasemman ja oikean pääpuoliskonsa korvat (joita hänen vaimonsa usien leikillisesti kutsui "lepattaviksi kaalinlehdiksi") todennäköisesti voisivat pikapuoliin morjenstaa toisiaan oikein tiukalla halauksella.
Tässä vaiheessa meren jään pinnalla näkyi vain se Pekankin havainnoima älyttömän kirkas välähdys. Ja siihen välähdykseen Kalevi katosi jään pinnalta.
Kalevi oli kylläkin edelleen tavallaan maisemissa. Hänet vaan oli siirretty jään pinnan alle. 188 cm pitkää ja 107 kiloa painavaa miestä ei tosin voinut siirtää mihinkään 20 senttiä halkaisijaltaan olevan pilkkireiän kautta, vaan hänet oli siirretty molekyylejä sopivassa suhteessa vapauttamalla ja kiihdyttämällä suoraan jään läpi - rikkomatta kuitenkaan jään pintaa. Nimittäin jos SE jonkin asian hallitsi, niin se asia oli nimenomaan molekyylien vapauttaminen ja kiihdyttäminen.
Nyt kun SE oli saanut Kalevin haluamaansa paikkaan… aivan siihen vierelleen meren pohjalle, SEn ensimmäinen tehtävä oli estää Kalevin fyysinen kuoleminen. SE oli jo aikaisemminkin muissa aurinkokunnissa vieraillessaan kohdannut Kalevin kaltaisia, alkeellisia hiilipohjaisia elämänmuotoja, joten SE tiesi miten pitää toimia. Niinpä SE siirsi Kalevin yhteen monista happea sisältävistä, vapaina olevista dimensioistaan. Nyt alkoi tärkein vaihe SEn maapallolle saapumisen jälkeen: SEn piti opiskella tämän alkeellisen happea hengittävän olion aivoista kaikki mahdollinen tieto, jotta SE oppisi kommunikoimaan tämän tämän melko karvattoman humanoidilajin kanssa. Niinpä SE aloitti monta kertaa matkansa varrella toistetun operaation… SE tarttui rautaisin ottein Kalevin mielen sopukoihin ja hei alkuun SE huomasi riemukseen, että tämän planeetan oliot olivatkin todella yksinkertaisia. Tyhjentäessään Kalevin aivoja SE samalla monitoroi, että jään pinnalla, aivan auringon säteitä tulvivan reiän lähettyvillä oli toinen Kalevin kaltainen alkeellinen eliö.
… jatkuu.
Se ryöpsäytti raivoisan energialatauksen hohtavan vaaleanpunaisena kohti jään pinnassa näkyvää pientä avantoa… juuri sillä hetkellä jään pinnalla kontallaan ollut Kalevi taas työnsi kättänsä kairatusta reiästä alaspäin.
Kalevi ehti tuntea kylmän veden kätensä ympärillä vain hetken. Sitten hän yllättäen tunsi hirvittävää kipua sormissaan, kipu nousi raastavasti ja sysäyksittäin kohti hänen olkapäätään… sitten hän koki jotakin todella outoa… tuntui niinkuin joku olisi valtavilla pihdeillä puristanut hänen ohimoitaan yhteen. Sellaisella voimalla, että hänen vasemman ja oikean pääpuoliskonsa korvat (joita hänen vaimonsa usien leikillisesti kutsui "lepattaviksi kaalinlehdiksi") todennäköisesti voisivat pikapuoliin morjenstaa toisiaan oikein tiukalla halauksella.
Tässä vaiheessa meren jään pinnalla näkyi vain se Pekankin havainnoima älyttömän kirkas välähdys. Ja siihen välähdykseen Kalevi katosi jään pinnalta.
Kalevi oli kylläkin edelleen tavallaan maisemissa. Hänet vaan oli siirretty jään pinnan alle. 188 cm pitkää ja 107 kiloa painavaa miestä ei tosin voinut siirtää mihinkään 20 senttiä halkaisijaltaan olevan pilkkireiän kautta, vaan hänet oli siirretty molekyylejä sopivassa suhteessa vapauttamalla ja kiihdyttämällä suoraan jään läpi - rikkomatta kuitenkaan jään pintaa. Nimittäin jos SE jonkin asian hallitsi, niin se asia oli nimenomaan molekyylien vapauttaminen ja kiihdyttäminen.
Nyt kun SE oli saanut Kalevin haluamaansa paikkaan… aivan siihen vierelleen meren pohjalle, SEn ensimmäinen tehtävä oli estää Kalevin fyysinen kuoleminen. SE oli jo aikaisemminkin muissa aurinkokunnissa vieraillessaan kohdannut Kalevin kaltaisia, alkeellisia hiilipohjaisia elämänmuotoja, joten SE tiesi miten pitää toimia. Niinpä SE siirsi Kalevin yhteen monista happea sisältävistä, vapaina olevista dimensioistaan. Nyt alkoi tärkein vaihe SEn maapallolle saapumisen jälkeen: SEn piti opiskella tämän alkeellisen happea hengittävän olion aivoista kaikki mahdollinen tieto, jotta SE oppisi kommunikoimaan tämän tämän melko karvattoman humanoidilajin kanssa. Niinpä SE aloitti monta kertaa matkansa varrella toistetun operaation… SE tarttui rautaisin ottein Kalevin mielen sopukoihin ja hei alkuun SE huomasi riemukseen, että tämän planeetan oliot olivatkin todella yksinkertaisia. Tyhjentäessään Kalevin aivoja SE samalla monitoroi, että jään pinnalla, aivan auringon säteitä tulvivan reiän lähettyvillä oli toinen Kalevin kaltainen alkeellinen eliö.
… jatkuu.
jopas on tarina. itsekkö tuon keksit?
No johan on… :) Jatkoa odotellen!
No itsepä hyvinnii. Kuten ketjun alussa kerroin, niin kehitin tämän tarinan aikoinaan 1970-luvun lopulla. Siihen aikaan olin vielä nuori ja villi. Nyt olen enään villi. Jatkan stooria huomenissa, koska ilmeni muutakin tehtävää.joni kt kirjoitti:jopas on tarina. itsekkö tuon keksit?
VIERAILIJA jatkuu…
SE ronkki kiihtyvällä vauhdilla Kalevin aivoista kaiken mahdollisen. SE oppi kahdessa sekunnissa täydellisesti suomen kielen vivahteet ja pystyi sen jälkeen ymmärtämään ja hallitsemaan telepaattisesti seuraavaksi kohtaamiaan hiilipohjaisia olioita tällä suolaista vettä (ja ah, SEn mielestä niin IHANAA vettä) sisältävällä planeetalla. SE tosin vahvasti epäili, että tämä SEn ensimmäisenä kohtaama planeetan asukas ei millään voinut olla ainakaan olioitten ravintoketjun huipulla… sen verran alkeellinen oli Kalevin aivotoiminta SEn mielestä.
Kalevin mielen syvimpienkin sopukoitten tyhjentämiseen SE kulutti 14 sekuntia. Ja kun 18 sekuntia oli kulunut, Kalevin sydän oli pysähtynyt. Senpä takia SE kiihdytti uudella sykäyksellä itseään ympäröiviä värähteleviä molekyylejä… irrotti Kalevin elottoman ruumiin yhteydestään ja antoi miehen vaipua meren pohjalle.
Nyt SE oli havainnut uuden kohteen mielenkiinnolleen. Jään päällä liikkui aivan Kalevin kaltainen olio, ja nyt SE oli saanut keinot tuon olion hallitsemiseen. Sillä oli nyt käytössään galaktinen knowhow. Niinpä se suuntasi telepaattisen aaltonsa viistosti ylöspäin… kohteena oli jään pinnalla ihmettelevä Pekka.
SE tunsi valtavaa riemua tavoittaessaan Pekan mielen. Nyt kun SE tiesi, miten kommunikoida tämän humanoidilajin aivojen kanssa, SE nautti kaikesta siitä tuskasta minkä SE sai omaan omituiseen ohjelmistopankkiinsa imuroitua. Me ihmiset kai kutsuisimme tuota SEn ohjelmistopankkia aivoiksi, mutta se ei oikein sovi kuvaan, koska SEn "aivot" värähtelivät kiihtyessään melkein miljoona pulssivärähtelyä sekunnissa, joten tuo pikku pointti rikkoo Homo Sapiensin perinteisen aivokäsityksen.
… jatkuu
SE ronkki kiihtyvällä vauhdilla Kalevin aivoista kaiken mahdollisen. SE oppi kahdessa sekunnissa täydellisesti suomen kielen vivahteet ja pystyi sen jälkeen ymmärtämään ja hallitsemaan telepaattisesti seuraavaksi kohtaamiaan hiilipohjaisia olioita tällä suolaista vettä (ja ah, SEn mielestä niin IHANAA vettä) sisältävällä planeetalla. SE tosin vahvasti epäili, että tämä SEn ensimmäisenä kohtaama planeetan asukas ei millään voinut olla ainakaan olioitten ravintoketjun huipulla… sen verran alkeellinen oli Kalevin aivotoiminta SEn mielestä.
Kalevin mielen syvimpienkin sopukoitten tyhjentämiseen SE kulutti 14 sekuntia. Ja kun 18 sekuntia oli kulunut, Kalevin sydän oli pysähtynyt. Senpä takia SE kiihdytti uudella sykäyksellä itseään ympäröiviä värähteleviä molekyylejä… irrotti Kalevin elottoman ruumiin yhteydestään ja antoi miehen vaipua meren pohjalle.
Nyt SE oli havainnut uuden kohteen mielenkiinnolleen. Jään päällä liikkui aivan Kalevin kaltainen olio, ja nyt SE oli saanut keinot tuon olion hallitsemiseen. Sillä oli nyt käytössään galaktinen knowhow. Niinpä se suuntasi telepaattisen aaltonsa viistosti ylöspäin… kohteena oli jään pinnalla ihmettelevä Pekka.
SE tunsi valtavaa riemua tavoittaessaan Pekan mielen. Nyt kun SE tiesi, miten kommunikoida tämän humanoidilajin aivojen kanssa, SE nautti kaikesta siitä tuskasta minkä SE sai omaan omituiseen ohjelmistopankkiinsa imuroitua. Me ihmiset kai kutsuisimme tuota SEn ohjelmistopankkia aivoiksi, mutta se ei oikein sovi kuvaan, koska SEn "aivot" värähtelivät kiihtyessään melkein miljoona pulssivärähtelyä sekunnissa, joten tuo pikku pointti rikkoo Homo Sapiensin perinteisen aivokäsityksen.
… jatkuu
VIERAILIJA jatkuu…
Pekan oma aivotoiminta oli täysin unessa siinä vaiheessa kun SE täytti värähteleväälä olemuksellaan koko Pekan mielen.
SE oli saanut tavattomasti energiaa Pekan aivoista imuroiduilla pelon ja kauhun kokemuksilla. Varsinkin Pekan piinaavat muistot isän hautajaisista ja äidin kuolemasta saivat SEn suorastaan kehräämään mielihyvästä, SE nimittäin tarvitsi ravinnokseen tunteita. Ja nimenomaan kauhun ja pelon tunteita. SE oli vieraillut matkojensa aikana monissa galakseissa, monilla planeetoilla, mutta vain harvoin SE oli kohdannut niin tunteellisia humanoideja kuin nämä SEn tämänhetkiset valloitukset olivat. SE ei oikeastaan muistanut kohdanneensa missään koskaan näin älytöntä aivotoimintaa. Näiden olioiden aivot olivat täynnä tunteellisia muistoja niistä aikaisemmin eläneistä olioista, jotka olivat nämä nykyiset synnyttäneet ja kasvattaneet. SEn mielestä se oli todella hupaisaa… tosin SE ei itse tiennyt syntymäaikaansa tai syntymäpaikkaansa. SE ei tiennyt edes syntyneensä. Ehkäpä SE oli ollut aina olemassa?
Pekan ruumis eteni liukastellen, mutta kaatumatta lumisella ja liukkaalla tiellä parkkipaikkaa kohden - SE ohjasi ruumiin motoriikkaa aivan täydellisesti.
Pekka saapui sitten pienen mäen laelle ja pysähtyi, koska SE antoi Pekan aivoille käskyn pysähtyä. Nimittäin SE näki Pekan silmillä nyt jo kolmannen tämän planeetan humanoidin lähestyvän itseään. Tuo kolmas heilutteli jostakin syystä ilmassa toista yläraajaansa ja rupesi sitten huutamaan. Silloin SE tiesi heti, että kyseessä oli tämän humanoidilajin naaraspuolinen vastine. Tämän naaraan huuto oli SEn mielestä aivan hirvittävää kuultavaa… jos SE olisi osannut oksentaa Pekan mielen sisällä, niin nyt SE olisi vetänyt virtuaaliset yrjöt tantereeseen.
Anneli Haverinen oli juuri pysäköinyt Ford Taunuksensa Pekan Anglian viereen, kun hän huomasi Pekan seisovan parkkipaikalle johtavan tien yläosassa, ylhäällä mäen päällä.
Anneli oli aina tykännyt Pekasta, hänen mielestään Pekka oli komea mies ja koko tuo komistus meni hänen mielestään hukkaan Tarjan, Pekan vaimon takia. Anneli tiesi, että Tarja ei voinut saada lapsia ja sen takia hän ei voinut käsittää, että miksi tuo komea mies viihtyi sellaisen mahon ämmän kanssa.
Anneli huiskutti vaaleansinisen toppatakkinsa verhoamaa kättään ja huusi:
- Pekka hei, ootko jo räpläämässä mökkis kattoa?
Ei vastausta.
Mies seisoi hievahtamatta mäen päällä ja tuijotti tylsänä eteenpäin.
Anneli yritti uudestaan:
- No mikä on? Tuliko Carl Brewer yllättäen mökilles kylään ja joi kaikki sun viskit? Anneli rupesi kikattamaan, hän nimittäin tarkkaan tiesi Pekan suhteen rakkaaseen jääkiekkojoukkueeseensa, Helsingin IFK:hon ja tiesi myös että tuon joukkueen valmentaja Brewer oli sinä keväänä kuin Herra Jumala IFK:n kannattajille. Sitten Anneli lähti kävelemään mäkeä ylöspäin Pekkaa kohti ja hän jatkoi kiusoitteluaan:
- Nooh Pekka, Pekka, onko kevätaurinko vienyt sun kieles, kyllähän sinä nyt aina ennen olet mökkinaapuriasi moikannut… mikä on vikana… miten sinä olet noin hirveen kalpeakin… onko jotakin tapahtunut… ei kai sinulla ole mitään hätää?
Kun Anneli sanoi tuon viimeisen sanan "hätää", hän ei voinut mitenkään aavistaa, että se tulee olemaan hänen viimeinen ääneen lausuttu sanansa.
… jatkuu
Pekan oma aivotoiminta oli täysin unessa siinä vaiheessa kun SE täytti värähteleväälä olemuksellaan koko Pekan mielen.
SE oli saanut tavattomasti energiaa Pekan aivoista imuroiduilla pelon ja kauhun kokemuksilla. Varsinkin Pekan piinaavat muistot isän hautajaisista ja äidin kuolemasta saivat SEn suorastaan kehräämään mielihyvästä, SE nimittäin tarvitsi ravinnokseen tunteita. Ja nimenomaan kauhun ja pelon tunteita. SE oli vieraillut matkojensa aikana monissa galakseissa, monilla planeetoilla, mutta vain harvoin SE oli kohdannut niin tunteellisia humanoideja kuin nämä SEn tämänhetkiset valloitukset olivat. SE ei oikeastaan muistanut kohdanneensa missään koskaan näin älytöntä aivotoimintaa. Näiden olioiden aivot olivat täynnä tunteellisia muistoja niistä aikaisemmin eläneistä olioista, jotka olivat nämä nykyiset synnyttäneet ja kasvattaneet. SEn mielestä se oli todella hupaisaa… tosin SE ei itse tiennyt syntymäaikaansa tai syntymäpaikkaansa. SE ei tiennyt edes syntyneensä. Ehkäpä SE oli ollut aina olemassa?
Pekan ruumis eteni liukastellen, mutta kaatumatta lumisella ja liukkaalla tiellä parkkipaikkaa kohden - SE ohjasi ruumiin motoriikkaa aivan täydellisesti.
Pekka saapui sitten pienen mäen laelle ja pysähtyi, koska SE antoi Pekan aivoille käskyn pysähtyä. Nimittäin SE näki Pekan silmillä nyt jo kolmannen tämän planeetan humanoidin lähestyvän itseään. Tuo kolmas heilutteli jostakin syystä ilmassa toista yläraajaansa ja rupesi sitten huutamaan. Silloin SE tiesi heti, että kyseessä oli tämän humanoidilajin naaraspuolinen vastine. Tämän naaraan huuto oli SEn mielestä aivan hirvittävää kuultavaa… jos SE olisi osannut oksentaa Pekan mielen sisällä, niin nyt SE olisi vetänyt virtuaaliset yrjöt tantereeseen.
Anneli Haverinen oli juuri pysäköinyt Ford Taunuksensa Pekan Anglian viereen, kun hän huomasi Pekan seisovan parkkipaikalle johtavan tien yläosassa, ylhäällä mäen päällä.
Anneli oli aina tykännyt Pekasta, hänen mielestään Pekka oli komea mies ja koko tuo komistus meni hänen mielestään hukkaan Tarjan, Pekan vaimon takia. Anneli tiesi, että Tarja ei voinut saada lapsia ja sen takia hän ei voinut käsittää, että miksi tuo komea mies viihtyi sellaisen mahon ämmän kanssa.
Anneli huiskutti vaaleansinisen toppatakkinsa verhoamaa kättään ja huusi:
- Pekka hei, ootko jo räpläämässä mökkis kattoa?
Ei vastausta.
Mies seisoi hievahtamatta mäen päällä ja tuijotti tylsänä eteenpäin.
Anneli yritti uudestaan:
- No mikä on? Tuliko Carl Brewer yllättäen mökilles kylään ja joi kaikki sun viskit? Anneli rupesi kikattamaan, hän nimittäin tarkkaan tiesi Pekan suhteen rakkaaseen jääkiekkojoukkueeseensa, Helsingin IFK:hon ja tiesi myös että tuon joukkueen valmentaja Brewer oli sinä keväänä kuin Herra Jumala IFK:n kannattajille. Sitten Anneli lähti kävelemään mäkeä ylöspäin Pekkaa kohti ja hän jatkoi kiusoitteluaan:
- Nooh Pekka, Pekka, onko kevätaurinko vienyt sun kieles, kyllähän sinä nyt aina ennen olet mökkinaapuriasi moikannut… mikä on vikana… miten sinä olet noin hirveen kalpeakin… onko jotakin tapahtunut… ei kai sinulla ole mitään hätää?
Kun Anneli sanoi tuon viimeisen sanan "hätää", hän ei voinut mitenkään aavistaa, että se tulee olemaan hänen viimeinen ääneen lausuttu sanansa.
… jatkuu
Kirjaudu sisään osallistuaksesi keskusteluun
Jos sinulla ei ole vielä omaa tunnusta palveluun, rekisteröidy käyttäjäksi.